Herroja ja hidalgoja
– Päivää! Tarvitsemme lainaa 120 000 markkaa.
– Päivää. Valitettavasti tämän kuukauden lainakiintiömme on käytetty.
Muistatko ajan kun pankkitoimihenkilöt keräsivät lainahakemuksia ja pääkonttorista annettiin konttoreille lainakiintiöt, jotka konttorinjohtaja sitten myönsi haluamilleen asiakkaille? Tuolta ajalta on peräisin sanonta ”mennä lakki kourassa pankinjohtajan luokse”. Kyllä, vielä 1980-luvun alussa pankinjohtaja oli herra ja hidalgo kaupungissa.
Tilanne oli varmasti haastava pienyrityksille, jotka liiketoimintansa laajuuden puolesta eivät ylittäneet ”yrityskonttorin” kynnystä. Investointipääomien puuttuminen esti yrityksen toiminnan laajentumisen ja lainahakemukset jonottivat asunnonostajien joukossa. Isommille yrityksille pankit taas järjestivät rahoitusta joukkolainojen muodossa, aivan kuten tänäänkin.
Finnairin jvk-laina, suursijoittajien tuplataattu herkku
Finnairin 1980-luvun alun joukkovelkakirjalainat kertovat hienosti ajan hengestä sekä pankin tavasta räätälöidä.
Velkakirjan ehdoista selviää, että velkakirjoja laskettiin liikkeelle vain 50 kpl ja jokainen velkakirja oli suuruudeltaan 1 000 000 markkaa. Summa vastaa nykyrahassa 370 000 euroa. Velkakirjaemissio näyttää selvästi olleen räätälöity tietylle merkitsijäryhmälle. Ehtojen mukaan lainakorko oli 4 % yli KOP:n ja PSP:n maksaman verovapaan 6 kuukauden talletuksen koron, kuitenkin vähintään 10 %. Korko kuulostaa tämän päivän maailmassa herkulliselta.
Kaiken kukkuraksi lainalla oli niin KOP:n kuin PSP:nkin takaus. Takauksen olemassaolo kielii siitä, etteivät pankit itse olleet merkitsijöitä, elleivät nyt olleet ajautuneet ihan holtittomaksi palkkiohimossaan. Varmaa tuottoa etsiville pankin takaus oli varmasti mielenkiintoinen lisä valtiollisen lentoyhtiön velkakirjassa.
Finnairin v. 1983 jvk-laina tarjosi ilmeisen valituille merkitsijöilleen ylenpalttiset lainaehdot ja kaupan päälle vielä pankkien takauksen. Lainan pituus oli kymmenen vuotta ja sen allekirjoittajana oli Gunnar Korhonen.
Enson vvk-laina, pakko pani kekseliääksi
1980-luvulla Enso-Gutzeit oli huonossa kunnossa. Yhtiön pörssikurssi mateli alle nimellisarvonsa ja poliittiset tuulet puhalsivat yhtiön johdossa. Rönsyjä oli moneen suuntaan ja tappioiden kattamiseksi tarvittiin jatkuvasti pääomia. Omaisuutta kyllä riitti, mutta käteistä ei ollut.
Yhtiö laski keväällä 1981 liikkeelle vaihtovelkakirjalainan. Velkakirjat sai siis halutessaan vaihtaa osakkeisiin tietyllä vaihtosuhteella. Olen yrittänyt selvittää, onko kyseessä Suomen ensimmäinen vaihtovelkakirjalaina. Joka tapauksessa Enso oli pitkään ainoa uuden eksoottisen rahoitustuotteen liikkeellelaskenut yhtiö, ja sitä voi väittää edelläkävijäksi. Olisi mielenkiintoista tietää, johtuiko tuo edelläkävijyys käytännön pakosta, eli uusmerkinnän mahdottomuudesta. Osakeanti kun olisi ollut pakko tehdä alle osakkeen nimellisarvon, jolloin osa merkintähinnasta olisi pitänyt antaa rahastoantina. Muuten osaketta ei olisi voitu merkitä, sillä nimellisarvoonsa saati kalliimmaksi hinnoiteltu osakeanti olisi päätynyt mahalaskuun. Tähän Enso sitten vuonna 1985 ryhtyikin. Paria vuotta myöhemmin Suomeen virtasi uusi jonotettava sijoitustuote, optiolainat.
1980-luvun alussa Enso-Gutzeit oli tiukasti valtion enemmistöomistuksessa. Se näkyi myös johtajanimityksissä. Pääjohtajana istui ja lainan allekirjoitti monista yhteyksistä tuttu Olavi J. Mattila.
Panostajan optiolaina, kovat ajat ja korkeat korot
Optiolainat olivat aikansa hittituote. Kansa jonotti vapaasti merkittäviä lainoja käärmettä muistuttavissa, hitaasti liikkuvissa jonoissa. Kauppa kävi ja pankeissa laitettiin lappuja luukulle nopeasti. Yrityksille oli tarjolla lainaa yleisöltä pienellä korolla, kunhan vastineeksi annettiin spekulatiivisia optiotodistuksia. Matala korko tuntui merkitsijöistä sivuseikalta, sillä sijoitukseen sisältyi mahdollisuus korkeisiin tuottoihin osakehintojen kohotessa.
Koron puolesta poikkeuksen teki Panostaja. Sen vuoden 1990 lainassa korko oli rapsakat 14 %. Ajat olivat vaikeat eikä yhtiön toiminta ollut tuolloin kovinkaan kannattavaa. Huonosti kannattavaa liiketoimintaa rahoitettiin siis 1990-alun lamavuosina kohtuullisen korkealla korolla. Tästä lainasta tulee mieleen, että se oli aikansa hybridilaina.
Tänä päivänä yritykset laskevat liikkeelle hybridilainoja, jotka tuntuvat usein tavalta jakaa yhtiön voittoa merkitsijöilleen ohi tavanomaisen ja kaikille osakkeenomistajille tasapuolisen osingonmaksun. Hybridilainan koron ollessa useita prosentteja yli osakkeen efektiivisen tuoton on selvää, että lainan omistaminen on kannattavampaa kuin osakkeiden.
1990-luvun alun korot olivat hirmuiset. Panostaja sai rahaa viideksi vuodeksi, kun lupasi lainalle 14 % koron, ja antoi lisäksi oikeuden merkitä tulevaisuudessa Panostajan osakkeita houkuttelevaan hintaan. Kenties tämä laina oli ajateltu yhtiön lähipiirille?
Herrasta hidalgoon
Suomen 1980-luvun suljetuilla rahoitusmarkkinoilla pankeilla oli merkittävä rooli. Ne toimivat roolinsa mukaisesti raameissa, jotka niille määräysten mukaan rakennettiin. Nykyisin tuntuu, että pankit ovat unohtaneet syyn, miksi ne on alun perin perustettu. Pankkien tehtävä on rahoittaa yksityishenkilöiden hankintoja ja yritysten toimintaa.
Harmaapäiset herrat Euroopan ytimestä toitottavat meille koko ajan, että rahaa on tarjolla investointeihin niin paljon kuin kantaa jaksaa. Mutta ei se raha yrityksiin asti tule. Minne se jää? Miksi se jää matkalle? Mitä pankit tekevät EKP:n antamalla 0,1 % korkoisella rahalla?
St1-yrittäjä Mika Anttonen sanoi pari vuotta sitten lehtihaastattelussa, että yrityksen laajentaminen Suomessa on liian riskipitoista yrittäjälle. Jokaisella laajennuskierroksella yrittäjän pitää antaa jälleen kerran kaikki omaisuutensa pankkiin vakuudeksi. Näytöt aiemmasta yrittäjyydestä eivät riitä vakuudeksi tai takeeksi osaamisesta. Samaa asiaa kuvaili eräs vanha pankinjohtaja niin, että pankista satasen lainaa saadakseen yrityksen pitää tuoda kaksisataa käteistä vakuudeksi.
Suomen asuntomarkkina on eriytymässä kasvukeskusten ja muuttotappioalueiden välillä. Omakotitalot etäämpänä kasvukeskuksista eivät enää kelpaa vakuudeksi eikä niitä ehkä pian edes rahoiteta. Miten se yrittäjä siellä ”ydinalueen ulkopuolella” rahoittaa yrityksensä laajentamista ja uusien työpaikkojen luomista siellä, missä niitä kipeimmin tarvittaisiin? Jos edes oma koti ei riitä vakuudeksi? Pankit vahvistavat toimillaan alueellista eriytymistä ja arvatenkin johonkin direktiiviin vedoten.
Herrat ja hidalgot.
4.10.2014 Janne Pietikäinen
Raha. Kehittyvä yhteiskunta edellyttää, että raha siirtyy sujuvasti töihin sinne, jossa sitä kulloinkin tarvitaan. On sanottu, että lainarahaa tarvitsevat yritykset eivät sitä kohtuullisilla ehdoilla saa, kun taas rahaa tyrkytetään niille yrityksille, jotka eivät sitä tarvitse.
Pankkien rooli yritysrahoituksessa on vaihdellut suhdanteiden mukaan, jopa suhdannevaihteluita voimistaen. 1980-luvun villit kasinotalousvuodet ovat vielä muistissa. Rahaa oli ja riskiä otettiin. 1990-luvun alun paha lama jätti pankkien riskienhallintaan kuitenkin jäljet, jotka näkyvät vielä tänäänkin. Toista SKOP:ia tai pankkikriisiä ei toivottavasti koskaan nähdä, mutta kohtuuttoman tiukka lainaseula voi sulkea rahahanat kokonaan. Uuden yritystoiminnan ja työpaikkojen luomiseen tarvitaan pääomaa, ja olisi parempi, jos rahoittajan roolia hoitaisivat ennemmin yksityiset pankit kuin valtio virkamieslonkeroineen.
Isoille helppoa, pienille hankalampaa
Kotitalouksien rahoituspalveluiden kehitys tuntuu tuoneen vain riiston rajoilla olevat pikavipit, mutta yritysrahoituksessa on toisin. Yrityksille on ollut mahdollista rakentaa erilaisia osakepohjaisia lainajärjestelyjä, kuten vaihtovelkakirjalainoja ja optiolainoja. Suuryritykset ja suursijoittajat on ollut helppo saada kohtaamaan, mutta pienyritysten tarpeisiin monimutkaisia järjestelmiä on hankalampaa räätälöidä. Esimerkkinä sujuvasta pienyritysten rahoituksesta käyvät Kansallispankin ns. korilainat, joissa pääomaa kerättiin kerralla useille pk-yrityksille. Vastaavia yrityslainoja oli myös SYP:lla.
Isoilta isoille: Suuryritysten ja suursijoittajien välillä on käytettävissä eniten rahoitusvaihtoehtoja. Näiden yritysten joukkolainojen merkintäsummat rajaavat piensijoittajat suoraan lainojen ulkopuolelle. Esimerkiksi tämän Imatran Voiman jvk-lainan merkintään piti kuvetta kaivaa puolen miljoonan markan edestä.
Ulkoa isoille: Suurille yrityksille on ollut helpompaa hakea lainarahaa myös ulkomailta. Yksi lainakeräilyn alalaji ovat suomalaisyritysten valuuttamääräiset lainat. Tässä Toppila Osakeyhtiön esimerkki puntalainasta vuodelta 1933. Yksi lainan allekirjoittajista on vuorineuvos Gösta Serlachius.
Isoilta pienille: Pankit keksivät hyvän mallin auttaa ison rahan ohjautumista kerralla useille pienyrityksille. Lainaajat oli lueteltu velkakirjassa, ja pankki huolehti käytännön järjestelyistä. Velallisten yhteisvastuuta ei ollut, vaan pankki toimi lainan takaajana. Vastaavia yrityslainoja oli myös SYP:lla. Tällä Kansallispankin kokoamalla yrityslainalla rahoitettiin seuraavien yritysten liiketoimintaa: Arvi Aaltonen Ky, Kainuun Keskuspesula Ky, K-Halli Uppa, Kiinteistö Oy Ataipa, Kiinteistö Oy Isokos, Purtsimotors (om. Veli Purhonen), Lapin Kvartsiitti Oy, Markkinointi Matti Rantanen Ky, M. Kuikan Auto Ky, Riihimäen Arvopaperi ja Liiketalo Oy, Suomen Sähkötuonti Oy ja Mainonnan Suunnittelutoimisto V.S.O.P. Oy.
Pieniltä isoille: Yleisön pääoma on ollut helpointa kerätä yrityksiin osakeantien kautta. Piensijoittajille tarkoitettuja joukkolainoja on laskenut liikkeelle lähinnä valtio. Tässä Stockmannin versio irtaimistokiinnityslainasta vuodelta 1929, jossa kauppaliikkeelle kerättiin Ruotsista tilaustyönä 25 miljoonaa markkaa. Lainan järjesteli ruotsalainen Emissionsinstitutet AB, joka pilkkoi lainan myös piensijoittajille sopiviksi 1000 markan suuruisiksi lainatodistuksiksi. Laina oli ns. teoslaina, jonka vakuudeksi Stockmann asetti omaa irtaimistoaan. Lainan korko oli 8 % ja todistuksen allekirjoittivat Stockmannin puolelta Karl Stockmann ja August Ramsay.
Pieniltä pienille: Pääomien ohjaaminen kotitalouksilta pienyrityksille on ollut rahoituksen haastavin lenkki. Lainat ovat harvinaisia, eikä pörssilistauskaan tule yleensä starttivaiheen yrityksillä kyseeseen. Osakemerkintöjen kerääminen suurelta joukolta on työlästä, minkä vuoksi pankit ovat suunnanneet tuoteinnovointinsa lähinnä suuryritysten rahoitusmalleihin. Onnistunut esimerkki pienyritysten osakeanneista on Laitilan Wirvoitusjuomatehtaan osakemerkintä, jossa raha kerättiin pääosin pienissä erissä yleisöltä. Yhtiöllä on omistajia enemmän kuin joillakin pörssiyhtiöillä.
Joukkorahoitus on uusi tapa hankkia rahaa juuri pienille ja alkuvaiheessa oleville yrityksille, joiden on kaikkein hankalinta saada perinteistä pankkilainaa. Joukkorahoitus on käytännössä osakepääoman korotusta, jossa yritykseen otetaan mukaan uusia sijoittajia, mutta ohjakset ja äänivalta pidetään tiukasti perustajaosakkailla. Malli on hyvä ja paljon helpompi tapa järjestää yritykselle pääomaa kuin raskas pörssilistaus. Uuden rahoitusmuodon alkuvaiheessa on tärkeää, että hyvää ideaa ei pilata ahneudella tai käyttämällä väärin joukkorahoituksen kevyempää sääntelyä. Markkinanrakentajilla on iso vastuu luottamuksen rakentamisessa pääomaa hakevien ja antavien välille. Tämä markkinanrakentajan rooli on Suomessa vasta hakemassa muotoaan. Muutama mätä muna pilaa nopeasti koko rahoituskanavan maineen. Kuten kaikessa sijoittamisessa, riskit on tiedostettava ja rahaa hakevien tulee muistaa, että riskin ollessa suuri myös tuotto-odotuksen tulee olla sen mukainen.
